Yllärireissu Hailuotoon

 

Hailuoto on ollut puheissa ja suunnitelmissa pitkin kesää. Lopulta tytöt otti ohjat käsiin ja juoni pojat Hailuotoon. Onnistu, ja taas on yksi aukko paikattu J-V:n sivistyksessä. Merenkulkua, merimaisemaa, kalasatamia ja hiekkaa silmin kantamattomiin. Ja tietenkin piknik rannalla, tuulen suojassa nautiskellen itsetehtyjä kolmioleipiä ja paikallisessa kalasavustamossa savustettua ahventa ja lohta. Kotiin vietäväksi mukaan lähti pala Hailuotoa, nimittäin sukat ja kengät on täynnä hienoa hiekkaa. Ai niin, eikä se lauttakaan uponnut, vaikka pikkusen taisi maakravuilla epäillyttää.

Kukastunturin yli

Vuorossa on lomaviikon viimeinen päivitys ja YLLÄTYS, aktiiviloma senkun jatkui. Vähän meinasi nelikkoakin naurattaa, aika rento loma. Hurautimme käsivarresta Ylläksen maisemiin ilman sen kummempia suunnitelmia. Aikamme Sportiassa kierreltyä ei ostettavaa löytynyt, suositteli kauppias meille pientä pyörälenkkiä, ettei tarvitse koko lomaa kulkea jalkapatikassa. Meidän nelikkoa kiehtoi kovasti päästä testaamaan uusia hittipyöriä, eli fatbike -pyörät alle ja kohti tunturia. Kun kaverilta menee pyörät vuokramaan ja reitin kysymään niin eihän nuita lapin miehiä kannataisi uskoa. Näytettiin vissiin sen verran sporttisilta, että heti laittoi meidät Äkäslompolon ehkä vaikeimman ja jyrkimmän reitin eteen. 20 kilometrin pyörälenkki koetteli kestävyyttä, eikä kommelluksilta vältytty. Kun herra peloton tulee Kukastunturia satalasissa alas niin tuloksena on se, että neljästä pyörästä yksi juoksutettiin viimeiset kuusi kilometriä takaisin vuokraamon pihalle, siinä jos jossain kestävyyttä koetellaan. Onneksi ei ollut minun pyörä ja onneksi ei mennyt kuin kaksi rengasta puhki. Sattumuksista huolimatta pyöräilystä jäi niin hyvä fiilis, että pojat olivat valmiita ostamaan itselleen moiset heti ja pienestä ruskaretkestä on puhuttu. Pyörälenkin jälkeen pääsimme suihkun ja saunan kautta tankkaamaan energiavarastoja paikalliseen pizzeriaan, ja oli muuten hyvää!

Steindalsbreenin jäätiköllä

Tähän astisesta reissusta ollaan saatu kulutettua useampi tunti autolla ajamiseen rannikkoa pitkin ja välillä taisi pojilla hermot mennä, kun lähes joka toiselle maisemaparkkipaikalle piti pysähtyä. Edessä on nelikon viimeinen päivä Norjassa, Steindalenissa. Lähdimme aamupäivästä vaeltamaan Lyngenin vuonon länsipuolelle kohti Steindalenin jäätikköä, arvioitu meno-paluu oli noin kymmenen kilsan puolin ja toisin. Totesimme pian reitin olevan suosituin päiväretkikohteistamme. Reitti kulki jäätikön sulamisvesistä syntynyttä jokea seuraillen, ohi Steindalshytan (vuokratupa) aina vuorien ympäröimän vehreän laakson läpi. Jäätikön laidalle kävellessä tuli ohitettua aika monta vuosiluku kylttiä ja kyllä jäätikön vetäytyminen veti hiljaiseksi. Ilmastonmuutoksen seurauksena jäätikkö sulaa hurjaa vauhtia ja sulamisvedet muodostavat kylmää hohkaavan jäätikköjoen. Hurjimmat turistit kiipesivät jäätikköä ylöspäin, meille riitti ihasteleminen kauempaakin. Jäätiköllä puhalsi kylmä tuuli, joten onneksi oli lämpimämpää vaatetta mukana, vaikka lämpötila olikin lähtiessä yli 20 astetta. Jäätiköllä oli meidän lisäksi espanjalaisia, sveitsiläisiä, venäläisiä ja suomalaispariskunta. Kävipä vielä sellainen sattuma, että toinen suomalaisista oli samalta pikkukylältä kotoisin kuin mekin.

Tehokkaat kolme päivää Norjassa oli loistoporukan kanssa mitä mahtavimmat. Kun ennen lomaa käytettiin aikaa suunnitteluun, niin pienillä päiväretkillä pääsi ihan eritavalla ihastelemaan vuonoja ja vuoria. Norja kaikkineen maisemineen teki niin suuren vaikutuksen lomalaisiin, että seuraavasta lomasta puhuttiin jo ennen kotiinpaluuta. Nyt pidetään kukkaron nyörit tiukalla ja seuraavaksi suuntana voisi olla Pohjois-Norjan Lofootit tai kauan haaveiltu Islanti.

Haaveilut sikseen, viikonlopun suunnaksi mamman padat, mökin hiljaisuus ja rantasaunan lämpö. Ei siis yhtään hullummat koordinaatit.

Gorsa kanjoni

Päästiinhän me Norjassa rallin makuun, sillä päiväretkikohde nro 2 Gorsabrualle vaati monen kilometrin hiekkatieosuuden. Heti alkumatkasta meidän tientukkona olivat söpöt lampaat, jotka eivät autoja tai ihmisiä pelänneet. Pienen kylän jälkeen tie jatkui mutkaisena ja kapeana aina vuoren rinteille asti,  eikä varmasti uskallettu pysähtyä, ennen kuin vastassa oli kapea ajosilta "täytyykö juuri tuosta ajaa". Jep, nilkka suoraksi ja yli, kohti jyrkempiä mutkia ja vuoren rinteitä. Jos ajotiet eivät olleet turvallisemmasta päästä niin eivät olleet kyllä vaellusreititkään. Vuoren rinteillä kävely ilman minkäänlaisia suojakaiteita ei tulisi kuuloonkaan Suomen kamaralla, mutta Norjassa tämä oli ihan arkipäivää. Onneksi matkalla oli myös tuttua ja turvallista koivukujaa (ja silti piti pitää kädestä kiinni). Gorsabrualle meidät veti 153 metriä syvä kanjoni, riippusilta vesiputouksin. Kävellessämme kohti kanjonia välissä epäillytti, että ollaanko edes oikealla reitillä, sillä maisemat avautuivat vasta hieman ennen siltaa. Olihan se uskomaton kokemus, jo sillalla käveleminen sai jalat tutisemaan ja pelkkä ajatus siitä, että kesälauantaisin on mahdollisuus hypätä benji-hyppy kanjoniin nostatti ihon kananlihalle. Harmi, että tätä upeaa paikkaa oli niin vaikea taltioida kuvin, mutta onneksi mukaan mahtuu tällä kertaa myös yksi video. Tällä reitillä kävelyä tuli vain nelisen kilometriä, sillä autolla pystyi lyhentämään kävelymatkaa huomattavasti.

Ut i NORD!

 

Djupvik

Yhden ajopäivän jälkeen aamu valkeni pilvisenä. Telttayö vietettiin pienessä Djupvikin kylässä, ihan Jäämeren rannalla. Teltan oven avatessa edessä kohosivat Lyngenin alpit, eikä lienee epäilystä, että tässä oli loman parhaimmat majoitusmaisemat. Tälle pilviselle päivälle oli suunniteltu päiväretki Dalbergetille (460mpy), jonne pääsi pientä polkua pitkin, ylittäen pieniä sivupuroja. Jyrkkää vuoren rinnettä noustessa kerkesi ihmettelemään uteliaita vuorilampaita ja alpeilla näkyvää ikijäätikköä. Puurajan ylitettyä ja huipulle kiivettyä huiputuksen merkiksi laitettiin matkalta löydetyt kivet kivikasan päälimmäisiksi, kirjoitettiin nimet vihkoon ja nautiskeltiin upeista maisemista Lyngenin alpeille ja vuonoon.

Voiko näihin maisemiin koskaan kyllästyä?

Luomusjärvillä

 

Tunturisuunnistus urakan jälkeen auton keula suuntasi kohti Karigasniemeä. Kalastus oli miesväen ainut toive reissulle ja mehän kalastettiin. Kalastuspaikka sijaitsi Kevon retkeilyreitin läheisyydessä, mutta yllätyimme silti miten suosittu paikka Luomusjärvet oli. Muutaman kilometrin metsätien ajon jälkeen vastaan tuli kivikkoisella soratiellä isä poikineen, he olivat saaneet kyseisestä järvestä rautua. Ainakin minun kalastusinto nousi heti uusiin ulottuvuuksiin, eikä auttanut kuin pakata reput täyteen ruokaa ja ottaa onget olalle. Luomusjärville oli vielä autolta noin kahden kilometrin kävelymatka, puron ylityksineen. Eikä meidän likkojen kumpparin varret tietenkään riittäneet alkuunkaan, joten ei auttanut kuin poikien ryhtyä akankantoon. Ja kyllähän oli hauskaa. Illan hämärtyessä virvelöitiin ja kokeiltiinpa kalaonnea mato-ongellakin, mutta köyhäksi jäi saalis. Onneksi oli makkaraa. Ei se nuotion sytyttäminenkään märillä vaivaiskoivuilla mennyt kuin strömsössä, mutta neljän hengen voimin ja elvytyksin saatiin kunnon roihut ja lopulta makkaratkin paistettua. Yöksi palattiin auton lähettyville joen varteen telttamajoitukseen ja aamulla aamupuuron jälkeen auton navigaattorissa maaksi vaihtui NORJA!